Mietin melko kauan viitinkö julkaista tämän, mutta paskat itsesensuurista! En toivo kenenkään ottavan henkilökohtasesti, kuten yleensä painosta puhuttaessa on tapana.
Täällä näin erittäin hyvä blogikirjoitus BED-syömishäiriöstä. (EDIT/ voi piru, en oo varma toimiiko tuo linkki, joten pistetäämpä toinenkin: http://lindalotus.vuodatus.net/blog/2491377/binge-eating-disorder-bed-ja-mina-omakohtaiset-kokemukseni-syomishairiosta/)
En siis itsekään ota ihmisten valitusta itsestään loukkauksena, mutta kyllähän se tuntuu pahalta, jos itseäsi 30 kiloa laihempi sanoo olevansa lihava. Sama juttu, jos joku michelangeloon verrattavissa oleva sanoo, että on ihan paska piirtäjä. (like this: kliketi klik)
Tieteskin, jos joku vihaa kroppaansa eikä pysty elämään sen kanssa, niin sen takia laihduttamisen ymmärrän jollain tavalla. Mutta se et joku laihduttaa ajatuksella "kaikki varmasti tykkäis musta enempi jos oisin hoikempi", repii mun perseen ihan täysin. Voisin viedä jokaisen saunan taakse lahdattavaksi, joka joskus sanoo toiselle "sulla on vähän ylimäärästä tossa, ootko aatellu laihuttaa?" Minun komeampi puoliskoni on siitä uskomattoman ihana, että se rakastaa mua sen näköisenä kuin itse tykkään olla.
Palatakseni vielä tuohon BEDiin, niin en väitä, että sairastaisin sitä yhä. Minä rakastan ruokaa ja syömistä, BEDiin sairastuneella suhde ruokaan on päinvastainen. Ala-asteella ollessani häpesin syömistäni, vihasin ruokaa mutta ahmin silti ihan käsittämättömiä määriä. Surin syömistäni ja söin suruuni... Varastin rahaa ja kävin ostamassa mässyä ja söin niitä salaa, joskus samalla märisten itsevihoissani. Kaivoin kaikki keittiönkaapit läpi ja mietin, kuinka monta keksiä uskaltaisin ottaa ilman, että emäntä huomaa. En muista minkä ikäinen olin, mutta ala-asteella kumminkin, kun emäntä raahasi minut oyssiin jollekin lekurille, joka kyseli ruokatottumuksistani, punnitsi minut ja teki ruokailuohjelman, jotta paino saataisiin pysymään samana. Laihduttamaan ei pyritty, mutta paino ei saisi nousta enää sataa grammaakaan. En tainnut kovin kauaa sitä muistaakseni noudattaa...
En tiedä missä välissä tuo suruun syöminen loppui (loppuiko koskaan?) mutta yläasteella suorastaan vihasin itteeni ja kroppaani. Olen tästä tainnut aikaisemminkin vinkua, mutta muistan ikuisesti ysiluokan päättäreitä edeltävän illan, kun lukittauduin omaan huoneeseen ja huutoitkin sitä miten ruma ja vastenmielinen olen ja että kukaan ei tule koskaan haluamaan mua. Emäntä itki sillon myös. (Tästä tulikin mieleeni, että melkein aina huutoitkukohtauksissani huudan isää ja haluan isän luo. Viimeksi näin kävi, kun Heikki jätti minut. Hassua sinänsä, koska isä ei koskaan ole ollut kovin suuressa roolissa elämässäni muuten kuin poissaolollaan. Ehkä juuri sen vuoksi?)
Kauneusihanteiden tuputtaminen nykyaikana on ihan sairasta. Tekee pahaa lukea ala-asteaikaisia päiväkirjojani, missä suren läskejäni ja sitä ettei pojat tule koskaan tykkäämään minusta. Mitä vittua??? Ei kenenkään sen ikäisen pitäisi ajatella tuollaisia! Voi luoja mitä shaissea.
Mutta hei, unohdetaas surulliset jutut ja mennään asiasta vuokrakohtuun! Loppukevennyksen aika;
Tilasin tältä sivustolta ihan naurettavan halpoja kynsiglittereitä (tuo sininen 0,80e ja lila 1e, postikulut alle 2e!) ja pakkohan se oli heti päästä testaamaan. Olin kyllä silleen, että "ei tänään Taina, huomenna on töitä ja pilaat ne kuiteskin" mutta kuinkas sitten kävikään :D
- Taina
